Kirjoitan sähköposteja muutaman ihmisen kanssa. Yleensä sähköposteissa (niin minun kun muidenkin) tulee ilmi kaksi tunnetta. Pelko ja viha. Minkä takia on niin vaikea sisäistä miten kaksi niin vahvaa tunnetta on todella sallittuja.

Pelko. Ehkä maailmankaikkeuden kaunein tunne, mun mielestä. Ei pelko ole heikkous. Pelko on vahvuus. Jos ikinä ei pysty pelkäämään mitään niin maailma rajoittuu aika lailla. Mä itse tunsin enne vain tota toista. Mä ennen pyrin muutamaan kaikki mun tunteet vihaksi. Mä en hyväksynyt sitä että mä pelkään. Mutta nykyään kamppailen asian sisäistämisen kanssa. Helppohan se on sanoa että pelko on kaunista ja sallittua, muttakun se pitäisi vielä sisäistää. Uskallan pelätä, mutten uskalla näyttää sitä. Mikä on varmasti monen ihmisen ongelmana. Sinä päivänä kun uskaltaa näyttää ja tunnustaa pelkonsa, on jo pitkällä.

Viha. Oikeus vihaamiseen on jokaisella. Entä jos todella ei tunnekkaan muuta kun vihaa. Entä jos kieltääkin kaikki muut tunteet paitsi vihan. Silloin kun pitäisi olla surullinen, onkin vihainen. Sillon kun pitäisi olla onnellinen, onkin vihainen. Näin vahva tunne saa ihmisen kuolemaan sisältä. Ennen mä vihasin kaikkea. Mä en osannu muuta kun vihata, koska mun elämässä tapahtui niin paljon sellasta mikä oli vaan vihaamisen arvoista. Nykyään opettelen olemaan ilonen sillon kun kuuluu. Vaikka vielä surullisena pyrin muuttamaan kaikken vihaks. Se antaa voimaa. Mutta jos vihaa maailmaa niin sillon vihaa itteäänkin.

Molemmat on siis sallittuja. Ne pitää osata näyttää. Mutta niitä ei saa liikaa viljellä.

When the fear and anger hits you
Don't close the door
The voices that you hear inside you
Calling more and more
You know that there is a reason
A reason why you're here
Stand up now it won't last long those
Voices become clear                 -Aloha from Hell