Heräsin aamulla kun aurinko paistoi ikkunasta. Vuosi takaperin olisin pomppinut ilosta että tähän aikaan vuodesta paistaa aurinko näin. Mutta ei, en tänään. Yksi tunne joka on jo viikkoja lähes kuukausia kalvanut, saavutti se tänäkin aamuna minut. Huoli. Huoli veljestäni. Hän ei ole kotona. Hän ei ollut yötä kotona, ei aamulla, ei nyt. Ja koska olen seurannut tätä jo kauan tiedän ettei hän ole tulossa kotiin vielä moneen päivään. Alkoholismi. Katala sairaus. Asialle ei voi tehdä mitään ellei veljeni itse halua sitä myöntää. Veljeni täyttää tuossa toukokuun puolessavälissä 18 ja joka ikinen joka hänet tuntee tietää että homma lähtee käsistä. Viime viikolla veli oli sairaalassa. Oli ottanut kaverinsa mielialalääkkeitä. Sitä edellisenä poliisit toi sen kotiin keskellä viikkoa kello kolme yöllä. Olivat löytäneet marihuanaa. Homma menee yli. Äiti huutaa meille muille koska pinna on kireällä. Mutta en minä mitään voi tehdä. En voi auttaa vaikka kuinka haluaisin. Pilaan vaan aurinkoiset aamuni sillä että murehdin. Mutta kuitenkin se tuntuu olevan oikea tapa. En tiedä.

"Tyypin I alkoholismissa aivojen mielihyväkeskuksen dopamiinijärjestelmän toiminta näyttää alentuneen. Tämä on alkoholismin muoto joka alkaa aikuisiällä ja johon liittyy ahdistuneisuutta ja vuorottelevia juomaputkia sekä ajoittaista pyrkimystä raittiuteen" -wikipedia

Uskoisin veljeni alkoholismin olevan tätä tyyppiä. Lääkäri kun en ole en osaa sanoa. En tiedä enkä ymmärrä. Haluaisin vain kaiken olevan hyvin. Että veli kävisi koulun loppuun ja valmistuisi. Opiskelee kokiksi, mutta en tiedä milloin viimeksi se siellä koulussa kävi.

 

Murheet se yrittää poistaa

Yrittää ja yrittää mutta ei toimi

Kaikki jäljellejäävä on kauhu

Pakoonpääseminen on haaste

Ja kaikki jää

Unohtuu, hetkien ohi kiitävää tuskaa

Se satuttaa